Tässä olotilassa voisin ja haluaisin tappaa itseni.

Onko kukaan koskaan harkinnut itsemurhaa? Minä olen. Monta kertaa. Kertooko se sitten siitä ettei sitä koskaan oikeasti pystyisi tekemään kun sitä vain harkitsee ja harkitsee? Tai lähinnä mässäilee sillä ajatuksella. Suunnittelee, kirjoittaa jäähyväiskirjeitä mielessään tai jopa paperille, miettii miltä ruumis näyttää kun se löydetään, koska se löydetään jos löydetään. Olen miettinyt tarkkaan sen miten tappaisin itseni jos tappaisin. En sitä tässä kerro mutta luulen sen olevan melko kivutonta. Kipua en halua tuntea koska juuri sitä lähtisin täältä karkuun.

Suunnitelmani on osittain käynnissä koko ajan. Minulla on jonkinlaiset mahdollisuudet toteuttaa itsemurha sellaisena kuin sen olen suunnitellut. Ei ihan vielä kuitenkaan.

Toisaalta tuntuu idioottimaiselta kirjoittaa aiheesta. En kuitenkaan sitä koskaan tee. Kai olen sen verran masokisti että jään tänne paskaan makaamaan ennemmin kuin lopettaisin kivun.

Harvoin olen puhunut ääneen niistä asioista, joista suurin tuska kumpuaa:

Lapsuudessa: seksuaalinen hyväksikäyttö (ainakin jonkin asteinen), alkoholistivanhempien tappelut, väkivalta, riehuminen, tappouhkaukset, rakkaudettomuus, syyttelyt, halveksunta, tunteiden piilottelu, valehtelu, katteettomat lupaukset. Se vitun RYYPPÄÄMINEN. Ja niillähän se sama meno jatkuu edelleen, ukko ei tosin enää kykene väkivaltaisuuksiin, aivoatrofia todettu. Makaa sohvalla, ryyppää ja kusee ämpäriin kun ei pääse vessaan.

Seuraukset: huono itseluottamus, miellyttämisen tarve varsinkin parisuhteessa, epävarmuus omasta seksuaalisuudesta-> mielialan vaihtelut häpeästä irtosuhteisiin ja irstailuun, luottamuspula ihmisiin, ajattelen aina ettei ne musta oikeesti tykkää, niillä on joku oma lehmä ojassa, toisaalta ylenpalttinen sinisilmäisyys, usko ihmisten hyvyyteen ja "tee toisille se minkä toivoisit itsellesi tehtävän" (tää on äitiltä peruja, vitun lammas!).

Seksuaalisuudessa vielä se että parisuhteessa se on joku ylivoimainen välittämisen mittari, sekoan jos en saa sitä, alan kuvittelemaan ettei musta tykätä ollenkaan jos ei vähintään kerran viikossa panna (se on oikeesti aika harvoin! Miehet, antakaa naisille enemmän seksiä!!).

Olen vainoharhainen parisuhteessa jos tekstiviesteihin ei vastata tai muuten pidetä tarpeeksi yhteyttä. Kaukosuhteet ei todellakaan toimi. Silti on jännä että edellisessä suhteessa luotin sataprosenttisesti vaikka kaukosuhde olikin. Toisaalta olin kyllä vainoharhainenkin, vaikka luotin. Pelkäsin kuitenkin.

Pelkään jätetyksi tulemista enemmän kuin mitään muuta. Pelkään ettei minua hyväksytä, että en riitä sellaisena kuin olen, että olen ruma, ennemminkin sisältä kuin ulkoa. Olen kyllä pullukka mutta se ei minua haittaa. Enemmän sattuu jos joku sanoo että "Sä oot ihan vitun kusipää." Yritän olla mahdollisimman HYVÄ ihmisille, ystävällinen, auttavainen ettei kenelläkään olisi minusta pahaa sanottavaa. En kestä kritiikkiä tai sitä etten osaa heti jotain uutta asiaa. Pelkään epäonnistumista ja sen takia saatan jättää yrittämättä.

Vittuunnun ihmisiin ja asioihin helposti, haaveilen mielessäni kuinka menen ja sanon asiat suoraan niin kuin ne on mutta en sitten kuitenkaan koskaan uskalla sanoa mitään. Pelkään ettei minusta sen jälkeen enää pidetä, että tulee riitaa, että minusta aletaan puhua selän takana. Arvostan rehellisyyttä mutta saatan itse jättää asioita kertomatta. Vihaan kaksinaamaisia ihmisiä. Vihaan osittain siksi itseäni.

En tiedä kuka olen. Mielialani vaihtelevat, mielipiteenikin vaihtelevat. En osaa tehdä päätöksiä. Junnaan paikoillani ja märehdin asioita yksin päässäni.

Onko tämä nyt sitten edistystä kun en enää ajattele itsemurhaa? Lähinnä sitä kuinka vitun naurettava ihminen välillä olen. Teen itseni naurunalaiseksi joidenkin ihmisten silmissä tuomalla TÄYSILLÄ julki sen hetkisen olotilan ja ajatukset. Toisaalta onko se väärin elää tunteidensa mukana? Näyttää sen miltä OIKEESTI tuntuu? Ehkä vain siksi että ne vaihtuvat minuutin välein. Ensin nauran, sitten itken ja sitten huudan. Sitten olen hiljaa suu mutrussa enkä puhu tuntiin mitään. Voiko kukaan rakastaa sellaista ihmistä?

Onko minun tarkoitus elää elämäni yksin? Ilman tasavertaista kumppania joka rakastaa minua yhtä paljon kuin minä häntä? Enkö oikeasti koskaan kykene sellaiseen suhteeseen jossa asiat olisivat hyvin? Enkö jostain syystä ansaitse sellaista?

Itsemurhasta ajattelen useimmiten niin että haluaisin tietää keitä minun kuolema liikuttaisi? Ketkä minusta OIKEASTI välittävät? En suunnittele poistumista sen takia että haluaisin aiheuttaa muille pahaa oloa vaan ettei minulla enää olisi paha olla.

Nykyään: perseelleen menneet parisuhteet, jätetyksi tuleminen, selkään puukottaja kaverit, yksinäisyys, masennus, vastoinkäymiset (naapurit, lemmikit, harrastukset), yleisesti vittumaisia ihmisiä on tullut liikaa vastaan. Riittämättömyyden tunne kuristaa. En voi käsittää sitä miksi tunnen ettei mikään mitä teen, koskaan riitä. Teen kuitenkin paljon enemmän asioita kuin moni muu: vapaaehtoistyötä täysin pyyteettömästi (yleensä saa vain haukkuja kun taas on niin paska tapahtuma), järjestän asioita, olen mukana monessa toiminnassa (politiikka, muut yhdistykset, teatteri, laulu, kohta ratsastaminen) käyn töissä ja opiskelen, autan muita tietokoneongelmien kanssa, teen mainoksia ilmaiseksi ja autan kaikessa missä vain osaan. Niin ja onhan mulla sellainen "harjoitusyrityskin" koulun kautta.

Mistä kaikki oikein juontaa? Lapsuudesta?

MIKÄ VITTU MUSSA ON VIKANA??!?