Romaanissa sanottiin ettei tarinan loppu ole läheskään yhtä mielenkiintoinen kuin sen alku. Alun tärkeyttä korostettiin äidinkielen tunnilla ja tunsin suunnatonta luomistuskaa tämän paineen alla. Mielestäni piti päästää irti, antaa tavujen alkaa kirjaimilla ja lauseiden sanoilla, omalla painollaan, siten kuin se hyvältä tuntui. Yksittäiset sanat saattoivat olla lauseita tärkeämpiä, ne yksin saattoivat tuottaa lukijalleen suurempaa nautintoa kuin yksikään valmiiksi hiottu tarina.

Kunpa minulla olisi loputtomasti aikaa. Luomisaalto iskee yllättäen, vahvana ja rikkaana ja sen kanssa pitäisi paeta. Puristaa sitä hellästi sylissä ja juosta vaivaiskoivujen seassa paljain jaloin kylmän tuulen puhaltaessa lapsiaan eteenpäin yhä ylöspäin tunturin rinnettä. Joisin rinteen purosta lumista vettä ja nostaisin katseeni ylös vain nähdäkseni pelkkää hiljaisuutta. Olisin siellä vuorella yksin aaltoni kanssa mutten kuitenkaan koskaan yksinäinen.

Kuuntelen ajan sävelmää ja uppoan aaltooni. Näen mustan seassa kirkkaita juovia, säikeitä ja pisteitä. Ne kiertelevät ympärilläni ja ymmärrän, että voin sittenkin hengittää. Musta muuttuu kirkkaaksi turkoosiksi ja näen korallien värit, kalojen raidat, pilkut ja muodot sekä veden läpi siivilöityvän valon. Se piirtää pohjan valkeaan hiekkaan hypnoottisen tanssin. Minulla on kädet ja jalat ja niitä liikuttamalla uin eteenpäin kalojen ja korallien seassa enka koskaan aio herätä.

Voiko kaikki ulos aseteltava muka olla automaattisesti täydellistä? Sellaista, ettei kukaan näkisi siinä mitään muutettavaa, ettei tuosta kohtaa pitäisi ottaa tuota pois tai ettei tuohon pitäisi lisätä vähän tuota tai ettei tässä kohti pitäisi olla enemmän tätä tai ettei tätä olisi pakko yksinkertaistaa. Sanomani ei ole yksinkertainen eikä sitä siksi voi noin vain muuttaa. Olen sisältä kuin solmuun mennyt lankakerä, jossa on sata alkua ja kaksisataa loppua.