Hymyssä suin vaikka väsymys kalvaa. Olen nukkunut, nähnyt unia mutta heräillyt kesken kaiken. Viime yönä hampaani putosivat taas suusta. Tuntui kuin ne olisivat olleet ylimääräisiä, suuhun kuulumattomia jo ennestään. Syljin niitä kämmeniini ja vuodin verta. En tuntenut kipua, inhoa vain. Halusin kaikki lohkeilleet ja heiluvat hampaat äkkiä pois suustani.

Näin Eksyneen. Aluksi jähmetyin ja minulle sanottiin ettei saa olla noin vakava. Hymyilin teennäisesti ja sain tyytyväisen ilmeen aikaan. Vilkuilin sivusilmällä rumaa naamaa ja tajusin etten tunne juuri mitään. Ehkä jotain ikävän tapaista, halua halata vanhaa ystävää pitkästä aikaa. Toivotin hyvää joulua ja annoin mitä pyydettiin. Tuntui mukavalta, pitkästä aikaa.

Uusi vuosi saattaa tuoda tullessaan raastoa, Juustoraastin. Toisaalta tahdon, toisaalta en. Pelottaa tavallaan. En jaksaisi nyt itkeä. Kummallinen kivi vatsassa.

Valtavat vaatimukset ahdistavat. Miksi taas lähdin siihen saatanan rumbaan mukaan? Tai enhän oikeastaan edes ole vielä lähtenyt. Vakaa aikomus sanoa kerrankin ei polttelee niskassani. En tahdo, en jaksa. Ei minun ole pakko tehdä kaikkea, jos se ei kerta ketään muutakaan enää kiinnosta. Kuulostaa taas vähän liiankin tutulta..