Olen valmis päästämään irti. Tai ehkä ennemmin heittämään kaiken päin seinää ja murskaamaan pieniksi paloiksi koko ruumiini voimalla.

Äänenpaino on pilannut monta iltaani. En enää jaksa kuunnella sitä. Yksi paha ihminen monen hyvän joukossa sumentaa näköni. Ei ole muuta, vain paha, riittämättömyys, tyhmyys, sinisilmäisyys, salailu, epäily ja ilkeys.

Tajusin paenneeni sitä jo viime yönä unissani. Sitä epäilyä, julkista nolaamista, maineen pilaamista ja valehtelua. Unessa sain sen loppumaan. Entä todellisuudessa? Aionko paeta panettelua vai asettua sitä vastaan? Tiedän että olen viaton mutta heikko ja voimakkaita sanoja on niin helppo alkaa uskomaan, jopa itsestään.

Mielessäni on pyörinyt taas se sama ajatus lähtemisestä. Ehkä pitäisi kuitenkin ajatella sitä armona itseäni kohtaan. Ei kai yhden ihmisen tarvitse kaikkea kestää ja jaksaa? Kai saan poistua mikäli en viihdy?

Odotan matkaa enemmän kuin mitään muuta. Jopa oppisopimus on jäänyt taka-alalle matkan vallatessa mieleni joka ilta. Taas odotan, eri asiaa. Välillä havahdun haaveistani ja tajuan pakoilevani todellisuutta, taas. Joku saattaisi huolestua siitä että minä, työntekijä, makaan ja haaveilen. Todellisuudessa se on perimmäinen luonteeni. Olla tekemättä ja toivoa.

Tiedän, asiat alkavat vakavoitua. On tehtävä päätös ja pian, ennen kuin joudun vastuuseen isommista päätöksistä. Alan väsyä, totisesti. Ote lipsuu ja joku saattaa huomata sen. Onko joku jo kenties huomannutkin? Ulkopuolinen? On parempi päästää irti.