Väillä on kai pakko käydä siellä muistuttamassa itselleen miksi kaikki menikään niin. Muistutan itselleni miksi se vietteli mieleni, pyöritti sydämeni sormensa ympärille kuin pirun nuoran, joka satutti niin että se piti irrottaa riuhtaisemalla ja taas kuitenkin palasin alkuun kaipaamaan. Se on niin vaaleaa, kuin auringossa kimmeltävää kultaa. Heijastukset vääristävät todellisuutta. Uskon uneen, jossa ruumiit nousevat mutten ymmärrä puhetta. Ajoittain kirpaisee, silloin kun näen. Katkera mieleni miettii miksei minusta puhuttu julkisesti, ei kerrottu onnesta muille. Olinko taakka, häpeä? Miksi? Kaipaus iskee ja kaataa kyyneliin. Uin, uin, uin enkä näe rantaa. Aallot nousevat jälleen..