Olen valmis tappamaan.

Tämän illan piti olla paras ilta pitkään aikaan. Suuria toiveita, haaveita ja odotuksia oil iskostunut juuri tämän illan tapahtumaan ja merkit antoivat aihetta uskoa niihin. Tuntui hienolta vielä eilen ajatella että olen siellä heidän luonaan vain muutaman tunnin kuluttua!

Ja sitten se alkoi. Ensin kissat valvottivat 01 saakka kunnes heitin ne niskaperseotteella ulos. Sitten ystäväni soitti n. klo 04 ja puhui melkei kuuteen asti. Puhelun loppupuolella havaitsin vatsassa kummaa tunnetta, mutta syrjäytin havaintoni  unen ottaessa vallan. Heräsin kuitenkin pian uudestaan niin hirveään vatsakipuun että tuntui kuin olisin niellyt neuloja. En ole ikinä tuntenut mitään niin hirveää. Menin pöntölle ja siellä istuin kaksi tuntia kyyneleet tuskasta valuen.

Ottamani lääke rauhoitti vatsaa sen verran että sain unenpäästä kiinni vaikka vatsa oli vielä kipeä. Heräsin klo 12. Tuntui kuin olisin ollut unessa. Mikään ei tuntunut miltään. Vain muisto kivusta pyöri mielessä. Mukaan alkoi hiipiä aavistus siitä että olo ei helpottaisi iltaan mennessä. Klo 17 oli tarkoitus lähteä liikkeelle.

Söin vähän. Hyvin vähän. Vatsa kupli, ehkä nälästä, ehkä jostain muusta. Alkoi ahdistaa. Kyyneleet nousi silmiin. Halusin niin kovasti nähdä sen ihmisen jonka luokse oli tarkoitus mennä mutta silti en halunnut mennä sinne. Jokin repi asioita rikki. Unen omainen olo jatkui.

Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja päätin vatsaa uhmaten lähteä nopeasti liikkeelle. Matkaa olisi taitettava 95 km. Alkoi jo hämärtää. Klo 17 oli ohitettu tutkaillessani vatsani tilaa. Sitten sain kuulla että diesel ei riitä kaempana olevalle huoltoasemalle. Sain neuvoteltu dieseliä 15 litraa tuttavalta. Ahdistus kasvoi. Kannattaako mun ollenkaan enää lähteä?

Koira hoitoon ja kaasupohjassa huoltoasemalle. Navigaattorin voisi nyt käynnistää, enhän osaa ilman sitä perille. Tähän asti oli tuttua reittiä. Tupakansytytin ei anna virtaa. Soitto neuvojalle. Ai täällä on toinen sytytin joka toimii. Löytyi. Piuha kiinni ja kone päälle. Kaksi rummutusta kuuluu ja sitten pimeys. Uudestaan. PImeys. " Ei tämäkään vittu toimi! Voi jumalauta vittu minä lähen kotiin..!!"

Tuli itku. Kolme valvottua yötä takana ja tämänpäiväiset paskomiset ja vastoinkäymiset olivat vieneet kaikki voimani ja kärsivällisyyteni. Napsahti. Kirjoitin viestin, jossa ilmoitin etten pääsekään tulemaan. En ehtinyt lähettää viestiä kun sain puhelun. Kyselivät oonko tulossa. Itku kuristi kurkkua. Luuli varmaan että on sattunut jotai pahempaa. Ääni värisi. Lupasin mennä joku toinen päivä. Kuulosti pettyneeltä mutta ymmärtäväiseltä. Tuntui kuin olisin pettänyt hänet. Halusin sanoa "Mä rakastan sua." En sanonut koska en saa. Ehkä vielä joskus.

Ajoin kaasupohjassa itkun kanssa hakemaan koiran. Vastassa oli kännistä huutoa ja vittuilua. Luojan kiitos mä en lähteny. Koira ois joutunu jäämään muuten sinne. Ehkä tää kaikki oli jotain "meant to be" juttua. Olisi vaan kannattanut kuunnella sisäistä ääntään jo päivällä ja vetää peitto korviin.

Mä haluan kainaloon.